Kirjeitä Intiasta

Kotona Kolkatassa on jo ehtinyt tottua arjen rytmiin: kasilta herätys, bussilla kouluun, kahen jälkeen bussilla himaan pesemään pyykit ja tilaamaan ruoka. Vaikka hajut, maut ja esineiden satunnainen mutta jatkuva rikkoutuminen pitää varpaillaan, vallitsevaan ympäristöön asettuu melko nopeasti kodiksi. Intiaan kuuluu kuitenkin tietty arvaamattomuus. Suomeen ja omaan arkeen muodostuvan kontrastin lisäksi Intia itsessään on ympäristönä epävakaa – uusia asioita ilmenee jatkuvasti, mutta myös jo omaksutut asiat ovat jatkuvassa liikkeessä. Etenkin fyysisesti Intia on vaatinut veronsa. Aina on jano, aina on kuuma. Home ja ilmansaasteet yskityttävät jatkuvasti. Syöminen ja juominen on jatkuvaa riskin arviointia. Painoa en ole vielä uskaltanut mitata, mutta useampi kilo on lihasta lähtenyt kehosta. Yllätykset ympäristössä ja ruumiin haavoittuvuus muodostavat arkeen otsikon haitariliikettä – sitten pitäisi vielä olla jatkuvasti sosiaalinen. Vaikka kodin konsepti on päässyt muodostumaan, ei

Tuossa hiljattain totesin, että olimme paikallisessa museossa varsinaista näyttelyä suositumpi nähtävyys. Ensi alkuun koitin päästä jyvälle kuvaajien tarkoitusperistä: Ilmestyykö naamani ponnahdusikkunoihin? Haluavatko kuvia vain miehet ja vain matkaseuralaisteni kanssa, joihin sitten päädyn sattumalta mukaan? Niin hölmöltä kuin se kuulostaa, vaikuttaisi siltä, että yhteiskuvalla on jonkinlainen itseisarvo. Olen ottanut paikallisten kanssa selfieitä yksin aurinkolasit päässä sekä ikäiseni jätkäporukan kanssa että äidin ja tämän pienen lapsen kanssa, enkä ole löytänyt suosiolle valkoisen naaman pärstäkerrointa erikoisempaa piilevää syytä. Sitten tulin skeptiseksi niistä tarkoitusperistä, joilla minut ja pohjoismaalaiset ystäväni haluttiin Intiaan. Yliopistolla nimenomaan kuvat erilaisissa kokoonpanoissa tuntuivat olevan tapaamisten suurin anti toisesta kulttuurista oppimisen sijaan. Jos pelkkä naama ja kansalaisuus riittävät, jääkö vilpittömälle vuorovaikutukselle enää tilaa? Sitä tulee

"Ma’am, you are not building robots, you are raising children”. En sanonut, mutta mieli olisi tehnyt. Selattuani läpi intialaiset oppikirjat silmiin pisti, kuinka mutkikkaita aiheet olivat ikävuoteen nähden. Intiassa kuitenkin tiedettiin Suomen Pisa tuloksista, joten tunnin jälkeen opettaja pahoitteli, että opittava aines ei vielä yltänyt Suomen tasoon. Kyse on siitä, että intialaisessa yhteiskunnassa tunnutaan arvostavan kovin paljon saavutuksia ja palkintoja. Meritokratiasta ja hierarkkisuudesta kenties lisää toisessa kirjoituksessa, mutta lyhyesti sanottuna intialaisesta koulutuksesta on kadonnut oppiminen ja oppilas. Sen sijaan huomio on yksinomaan kiinnittynyt kansallisesti validoituun arvosanaan. Kaksi lyhyttä pointsia. Oppilaslähtöisyyden sijaan intialainen opetus lähtee absoluuttisesta päämäärästä. Myös toiminnan tasolla jokainen oppilas tungetaan läpi samasta muotista. Ajattelun sijaan jopa luovassa projektissa tärkeintä on eksakti jäljennös mallin prosessista ja tu

Intialaisessa koulussa ei ole tunnustuksellista uskonnonopetusta. Uskontoja on niin paljon, että paikallisten mukaan arvoja ja moraalia on parempi käsitellä neutraalisti ja yhdenvertaisina. Uskonnonopetuksen sijaan tunnilla käsiteltiin mytologioita ja kansanperintöä tarinoiden kautta. Opettajan kertoman tarinan pohjalta pohditaan sen ilmentämiä arvoja ja sanomia. Näin pidetään yllä kansanperintöä sekä opitaan muista kulttuureista tarinoiden kautta. Kulttuurinen perintö ja tapakasvatus opetetaan siis oppilaille mielekkäästi, neutraalisti ja ilman leimoja kaikki yhdessä pöydässä. Suomalaiselle koululle tuntematonta hartautta opetetaan puolestaan joogatunnilla. Myös Suomessa koulupäivän aikana olisi ihana rauhoittua tarinoiden ääreen, joiden kautta pääsisi mielekkäällä tavalla erilaisiin maailmankatsomuksiin ja perinteisiin. Vuonna 2020 tehdyn selvityksen mukaan neljä viidestä suomalaisesta kannatti elämänkatsomustiedon avaamista kaikille opiskelijoille uskonnon opetuksen vaihtoehdoksi. S

  Homogeenisessä Suomessa sitä on omaksunut tietynlaisen elämäntyylin ja asenteen, jonka hassuudet ja hienoudet ovat ainoa ensikäden kokemus maailmasta. Enkä tarkoita tällä ainoastaan itseäni tai ainoastaan suomalaisia, vaan ympäröimme kaikki itsemme turvallisella kuplalla – ei turvallisella sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan puhuttaessa tunnetusta ja totututusta. Turvallisesta ei voida puhua ilman turvattomuutta – kuplaa ei ole ilman turvattoman ympäristön kontekstia. Vaikka Intiaan matkustamisessa oli alusta asti läsnä tilaisuuden hienous ja ainutkertaisuus, oli taustalla myös vierauden luoma vaara. Ajatus Intian kaltaisesta kulttuurista on niin kaukainen, ettei sitä osaa edes jännittää, kun ei tiedä, mitä sitä jännittäisi. Kliseisesti joudun toteamaan, että menitpä mihin tahansa, ihmisissä on enemmän samaa kuin eriä. Opiskelijat ovat yhtä lailla jännittyneitä ja innostuneita, opettajat subjektiivisia ja puheliaita sekä kaikki, joihin olen tähän asti tutustunut aivan ihania.