3. Hymyile ja vilkuta

Tuossa hiljattain totesin, että olimme paikallisessa museossa varsinaista näyttelyä suositumpi nähtävyys.

Ensi alkuun koitin päästä jyvälle kuvaajien tarkoitusperistä: Ilmestyykö naamani ponnahdusikkunoihin? Haluavatko kuvia vain miehet ja vain matkaseuralaisteni kanssa, joihin sitten päädyn sattumalta mukaan?

Niin hölmöltä kuin se kuulostaa, vaikuttaisi siltä, että yhteiskuvalla on jonkinlainen itseisarvo. Olen ottanut paikallisten kanssa selfieitä yksin aurinkolasit päässä sekä ikäiseni jätkäporukan kanssa että äidin ja tämän pienen lapsen kanssa, enkä ole löytänyt suosiolle valkoisen naaman pärstäkerrointa erikoisempaa piilevää syytä.

Sitten tulin skeptiseksi niistä tarkoitusperistä, joilla minut ja pohjoismaalaiset ystäväni haluttiin Intiaan. Yliopistolla nimenomaan kuvat erilaisissa kokoonpanoissa tuntuivat olevan tapaamisten suurin anti toisesta kulttuurista oppimisen sijaan. Jos pelkkä naama ja kansalaisuus riittävät, jääkö vilpittömälle vuorovaikutukselle enää tilaa?

Sitä tulee helposti vainoharhaiseksi kaikkien motiiveista. Harjoittelukouluissa opetusteni organisointi tuntuu paikoin harmilliselta taakalta - olenko koululla, jotta minun voi sanoa olleen siellä? 

"Our established school has attracted teachers all the way from Finland, known for it's quality of education world wide. Here's a picture of us with them." Saattaa kuulostaa hassulta, mutta tätä maailmaa nyt jo hetken eläneenä se tuntuu erinomaisen mahdolliselta.

Ensimmäistä kertaa elämässäni on tuntunut, että pelkällä naamallani on muun olemukseni ylittävä arvo, joka kuitenkin kiertää minut kuin tiikerin eläintarhassa tai Salen ltalenkillä.

Taulu ei näet juuri koostu siitä otetuista kuvista, vaikka onkin jatkuvasti huomion keskipisteenä. Jos toinen täyttyy jo naamasta, jaksaako tämä enää kuunnella tai keskustella? Hauska kokemus, mutta pitkässä juoksussa olisi helppo kuvitella kadottavansa itsensä.

Matkaseuralaisillani toisen oletetun sukupuolen edustajina tilanne on vielä moninverroin kinkkisempi.