Jälkipuintia 1: Kertomus luokkahuoneesta

Vuosi sitten kahden kuukauden mittaisella opetusharjoittelujaksolla Kolkatassa muistan itkeneeni kerran. Itkin lapsena usein, mutta nykyään hyvin harvoin. En itkenyt koti-ikävää tai tuntemattoman pelkoa. En itkenyt sietämättömästä kuumuudesta tai ötököitä ja hometta kuhisevasta asunnosta. En edes itkenyt ympäröivän maailman epäreiluutta, vaikka nyt aletaan jo olla lähellä.

Oli kuivan monsuunikauden harvoja sadepäiviä. Ulkona satoi niin rankasti, että koulun liikuntatuntia vastaava ”games”-tunti jouduttiin pitämään sisällä. En enää muista minkä ryhmän kanssa olin. Ryhmät eivät olleet luokkia, vaan games-tunnin ryhmät määräytyivät valitun aktiviteetin mukaan, esimerkiksi jalkapallo tai seinäkiipeily.

Kyseisen tunnin vetäjä piti ryhmälle vaihtoehtoista toimintaa luokassa – päätin silti seurata ryhmää, jonka muutama lapsi oli kutsunut minut seuraamaan tuntiaan. Varsinaisesta opetuksesta ei voida puhua, sillä opettajalla ei ollut mitään mietittynä, vaan tämä pyrki luokan edestä pitämään yllä jonkinlaista kuria samalla, kun hieman hämmentyneet oppilaat puuhasivat omiaan (”vapaa-aika” ei ollut kovin yleistä ainakaan meidän koulussa).

Hetken tilannetta ihmeteltyään tanssin tai kamppailulajien tai minkä tahansa opettaja päätti tilanteesta huolimatta pitää evakko-aikamme ainakin näennäistä oppituntia. Opettajan valitsema löyhä aihe oli oppilaiden motivointi. Opettaja valitsi ryhmästä yhden oppilaan: ”Kuka on luokan älykkäin?” Oppilas ei näyttänyt ensin oikein ymmärtävän, mutta opettajan toistettua hän osoitti kohti jotakuta. ”Kuka teistä on ahkerin?”, opettaja kysyi toiselta oppilaalta. Muutaman tällaisen kysymyksen jälkeen opettaja kysyi: ”Kuka on tämän ryhmän laiskin?” Oppilas jolle kysymys osoitettiin, osoitti luokan eteen hieman poissaolevaan poikaan.

”Tällä pojalla on aina tavarat kotona, hänestä ei tule ikinä mitään. Hän on muutenkin huono koulussa. Olkaa ahkeria tai muuten teistä tulee samanlaisia kuin tästä pojasta. Jos ette tee tehtäviänne kunnolla, teistäkään ei tule mitään”, ja sitä rataa. Useamman minuutin opettaja piti yllä motivaatiopuhetta, jonka tehokeinona hän käytti ahkeraksi nimettyä oppilasta mallina ja ennen kaikkea edessä istuvaa poikaa varoittavana esimerkkinä. Opettaja myös innostui käyttämään retorisia kysymyksiä, jossa koko luokka kutsuttiin osoittamaan poikaa etupulpetissa.

En tiennyt mitä tehdä, mutta lopulta kävelin luokan perältä istumaan pojan viereiselle tyhjälle pulpetille osoittaakseni jonkinlaista passiivista solidaarisuutta.

Tällä aikaa opettaja jatkoi paasaustaan. Poika ei enää kiinnittänyt opettajaan huomiota. Kysyin pojalta ”Onko tämä aina tällaista?”. ”Yes.” Tässä kohtaa kyyneleet olivat nousseet silmiini. Pohtiessani miten jatkaa keskustelua huomasin, että poika ei kuunnellut opettajaa tai oikeastaan edes minua. Tulkitsin tämän jonkinlaisena defenssinä – poika oli tottunut siihen, että näissä tilanteissa tulee olla kova, eikä opettajan sanat hetkauttaneet tätä.

Halusin sanoa pojalle, että tämä ei ole oikein, hän ei ansaitse tätä tai asiat muuttuvat paremmaksi. Sillä hetkellä kuitenkin pelkäsin, että jokin mitä sanon saattaa tehdä pojan taas haavoittuvaiseksi. Todellisuudessa mikään ei tule muuttumaan hänelle, vaikka kuinka itse ajattelisin, että tämä on väärin. Jos saan oppilaan kokemaan, että häntä kohdellaan kamalasti, loukkaukset muuttuvat kaksin verroin pahemmiksi. Niinpä vedin silmiini nousseet kyyneleet takaisin ja jatkoin pojalle joitain ”that’s not right” -tai ”he’s wrong”- tyyppisiä latteuksia.

Vietettyäni jonkin aikaa kuplassa etupenkin pojan kanssa alan taas kiinnittää huomiota opettajan kannustuspuheeseen. Tämä puhuu huippumenestyjistä – olisiko kyse jalkapalloryhmän opettajasta, sillä tämä käytti esimerkkinä Messiä ja Ronaldoa. Käsitellessäni yhä omia ristiriitaisia ajatuksiani opettaja kohdistaakin puheensa minulle: ”Eikö ole niin, että vain parhailla on väliä – vain parhaat muistetaan. Näiden oppilaiden pitää olla hyvin ahkeria, että heistäkin tulee huippuja." Uusi myrsky nousee mielessäni edellisen tilalle. Vastaan kiusaantuneena hymyn tapaisella ja kohautan hieman hartioita. Opettaja jatkaa puhetta. ”Jos te haluatte olla aikuisena parhaita teidän pitää tehdä kaikki läksyt ja olla hyvä kaikissa kokeissa. Jos olette laiskoja teistä ei tule mitään, eikä teitä muisteta, eikö niin?”, hän osoittaa viimeisen kysymyksen taas minulle.

Intiassa auktoriteetti ja sosiaaliset hierarkiat ovat hyvin merkittäviä. Oppilas ei voi kyseenalaistaa opettajaa tai vanhempiaan. Samoin minä olen luokassa ja koulussa vieraana. Vaikka paikallinen opetushenkilökunta vakuuttaa olevansa kiinnostunut kuulemaan minulta, miten opetus Suomessa toimii, en koe, että nämä aidosti kuuntelevat tai välttämättä edes ymmärtävät. Erot koulujen ja kulttuurien välillä ovat liian suuret, joten harjoittelun loppupuolella yritän varovaisen kulttuurien välisen dialogin sijaan keskittyä omaan oppimiseeni ja lasten kohtaamiseen.

Tässä valossa en vieläkään vastaa kysymykseen, joskin omassa päässäni hymähdykseni on jo tylympi, jotta opettaja ymmärtäisi jättää minut pois tästä luennosta. Tähän vastauksena opettaja kysyy kovaan ääneen luokalta: ”Ymmärtääkö hän minua, ymmärtääkö hän englantia? Onko hän tyhmä?”

Ennen kuin hän ehti jatkaa monologiaan, vastasin mahdollisimman selkeästi ja riittävän kovalla äänellä, että kaikki luokassa kuulevat: ”I understand, I just don’t agree with you”. Tämän enempää en mainituista syistä uskaltanut alkaa luennoimaan vaan säästin omat ajatukseni omille tunneilleni. Halusin mielenosoituksellisesti nousta ylös ja poistua luokasta, mutta se tuntui jo liian kapinalliselta.

Istuin tunnin loppuun edessä istuvan pojan kanssa. Opettaja ei enää kiinnittänyt meihin kumpaankaan huomiota. Oppitunnin loputtua sanoin moikat etupulpetista nyt nousseelle pojalle, ja matkalla luokasta virittelin keskusteluita tutumpien oppilaiden kanssa joistain kevyistä aiheista. Opettajaan en enää kiinnittänyt huomiota poistuessani luokasta, mikä luullakseni ilmentää jonkinlaista pahatapaisuutta paikallisessa kulttuurissa.