Jälkipuintia 4: Viimeinen päivä Intiassa

Viimeisellä tarinalla ei ole opetusta tai viestiä. Halusin vain kertoa viimeisestä päivästäni Intiassa. Samalla se tuntuu sopivalta sinetiltä koko rupeamalle. Vanhan  pitää välillä antaa muistella ilman hyvää syytä.

Lento Vantaalle lähtee kello 3:15 paikallista aikaa – kentälle ei siis ole syytä saapua paljoa ennen puolta yötä. Tämä mielessä päätin jättää varaamatta huoneen viimeiselle päivälle ja sillä tavalla säästää hieman. Matkatavaroita ja tuliaisia oli parin kuukauden edestä, mutta pienellä neuvottelulla sain säilyttää niitä päivän ajan matkaseuralaisteni huoneessa.

Käytin pari edellistä päivää soittelemalla läpi kymmenen parhaiten arvioitua miesten parturiliikettä. Puhelimitse yritin tiedustella liikkeiltä, tekisivätkö nämä minulle permanentin – täällä sen voisi saada edullisesti, jos kerran elämässä koettaisi. Kaksi seikkaa kuitenkin seisoi tielläni: Intiassa permanentit eivät ole erityisen suosittuja eikä Intiassa ainakaan suomalaisena ole erityisen helppo sopia yhtään mistään puhelimitse.

Lennon epätavallisen lähtöajan vuoksi menin sekaisin myös päivämääristä ja varasin parturin epähuomiossa lähtöpäivälle. Ei mitään, menen parturiin ja lähden rakentamaan päivää siitä eteenpäin.

Aamulla tilasin Uberin matkaseuralaisteni asunnolle, jätin kamat ja tilasin seuraavan Uberin parturin lähistölle. Kävelin muutaman korttelin läpi parturiin, jonka ovesta raahaudun sisään hiestä märkänä ja akku puhelimesta loppu. Tiskillä ilmoitetaan, että he eivät tee permanentetteja eikä minulla ole varausta. Pieni pettymys, mutta ei väliä. He lupaavat hoitaa parturoinnin heti paikalla. Saan tiskiltä monta pientä pulloa vettä ja puhelimen lataukseen tyhjälle työpisteelle.

Istuuduttuani osoitan parturille mieluisan hiusmallin kuvastosta ja tämä alkaa leikkaamaan mallia. Ymmärrettävästi paikallisesta näkökulmasta etninen hiuslaatuni aiheuttaa ongelmia ja tukasta tulee rehellisesti sanottuna aika pahan näköinen. Parturi tuntuu hieman hätääntyvän ja koittaa parhaansa mukaan korjata kampauksesta jotain salonkikelpoista. Lopputulos ei muistuta kuvaa, mutta on yhtä kaikki mukiinmenevä, joten kehun parturia vuolaasti. Luullakseni parturi koki erityistä painetta onnistua lopputuloksessa, sillä totutusti lopuksi otetaan vielä kuvat sekä tukasta että yhdessä parturin kanssa.

Seuraavaksi suuntaan askeleeni kirjaimellisesti läpi työmaiden kohti kahvilaa, johon perustaa tukikohta päiväksi. Jälleen hien peitossa kahvilakseni valikoituu ensimmäinen tielle sattunut. Istun yhden hengen pöytään keskelle kahvilaa, tilaan paikalleni club sandwichin, laitan nappikuulokkeista Swiftit soimaan ja avaan koneen. Televisiossa pauhaa Intian ja Pakistanin välinen krikettipeli. (Pakistan on Intian arkkivihollinen niin urheilussa kuin urheilun ulkopuolella, joten ko. peli on hyvin odotettu.)

Istun kahvilassa lopulta kokonaisen työpäivän, jonka aikana ehdin aluperin suunnittelemani kurssiesseen lisäksi näpytellä loppuraporit harjoittelukoululle, koordinaattorillemme sekä Jyväskylän päähän harjoittelun järjestäjille. Tilaan vielä ranskalaiset, mojiton, teen ja jäätelöannoksen. Intia ehtii omalla parin tunnin mittaisella sisävuorollaan nousta noin 150 pisteen johtoon, ennen kuin peli perutaan sään vuoksi. Virittelen viereisen pöydän kanssa keskustelua kriketin hienouksista, jotka kuitenkin edelleen jäävät minulle mysteeriksi.

Pian myös selviää, että kyseessä ei ole varsinainen kahvila, vaan ihmiset ympärilläni tulevat kahvilaan polttamaan pääasiassa vesipiippuja – itseasiassa olin ainut, joka kahvilassa tilasi ruokaa. Apaattinen polttelu vaihtui pelin edetessä urheilukatsomon riehakkuuteen. Pari tuntia myöhemmin auringon laskiessa tunnelma muuttuu erilaiseksi riehakkuudeksi, kun valaistus ja musiikki vaihtuvat sopimaan paremmin yökerhoon. Myös pöydät täyttyvät bileporukoista ja nuorista kaulailijoista. Istun edelleen keskellä kahvilaa nappikuuloke päässä ja läppäri kiinni d-mallisessa pistorasiassa näppäilemässä Word-teidostoa. Ihanan absurdia!

Tämä oli viimeinen päiväni Intiassa ja ilokseni sain siitä kaiken irti. Olen vain pahoillani, että läppärin ääreen kyyristyneestä kynitystä ja platinan vaaleasta päälaestani keskellä intialaista yökerhoa ei ole olemassa kuvatodistetta. En olisi voinut kerätä asiakaskunnalta enempää huomiota itseeni, vaikka olisin pukeutunut paikallisen krikettijoukkueen maskotiksi ja laulanut megafooniin Finlandiaa!

Kierrettyäni parin kilometrin säteeltä pankkiautomaatit, sillä korttini ei lupauksista huolimatta sopinut paikallisiin laitteisiin ja kaksi ensimmäistä pankkiautomaattia olivat paikalliseen tyyliin epäkunnossa, suuntaan takaisin kohti matkatavaroitani. Koska aikaa on vielä muutaman tunti, päätän fiilistellä paikallista yöelämää, jossa tähän mennessä kuljen jo kuin särki Gagnesissa, ja kävelen koko seitsemän kilometrin matkan. Matkalla pysähdyn kauppakeskuksissa viilentymässä, sillä vaikka aurinko on aikaa sitten laskenut, ilma on edelleen paksua ja paahtavaa.

Saavun asunnolle, punnitsen matkatoverini kannettavalla puntarilla laukkujen yhteispainoksi 24,7 kiloa (rajoitus: 25 kg) ja lähtiessä riitelen vielä viimeisen kerran Uber-kuskin kanssa. Tarvottuani koko päivän Kolkatan helteessä aloitan lentokentillä kertyneet hengailut huomioiden 16-tuntisen taipaleen läpi aikavyöhykkeiden takaisin kohti rakasta Vantaata.

En saanut nukuttua lentokoneessa, joten 36-tuntia myöhemmin nukahdan Tampereella äidin vierassänkyyn, joskin nuokuin koko automatkan pelkääjän paikalla. Jaksamisen ja lopulta myös rahan kannalta 15 euron hotellihuone olisi voinut olla fiksu valinta, mutta olen sitä mieltä, että kokemuksia ei voi mitata paluumatkan virkeydessä.

 

Reissu voisi vuoden jälkeen olla vihdoin loppuun käsitelty. Kiitos vielä kaikille. Oli ihana päästä kertomaan itselleni luontaisella liittymällä.