Jälkipuintia 2: Oppenheimer

 

Kesällä 2023 ilmestyi Oppenheimer- niminen elokuva. Olin ennalta ajatellut, että elokuvan teatteriesitys menee ohi, sillä olen jumissa Intiassa, mutta kohteessa tajusin, että voin käydä katsomassa pitkään odottamani elokuvan kaupungin parhaassa IMAX-salissa murto-osalla Finnkinon hinnasta!

Aloin vertailla saleja ja valitsin kankaan koon perusteella Kolkatan parhaan IMAX-salin. Onnistuin jopa säästämään Uber-lipun hinnan neuvottelemalla itseni tavallisesta poikkeavaan koulubussiin.

Koulubussilla ei ollut pysähdyspaikkaa kauppakeskuksen liepeillä, joten bussissa kanssani matkustaneet opettajat ohjeistivat kuskia hidastamaan sen verran kauppakeskuksen kohdalla, että pääsin hyppäämään bussista liikenteen vilinään. Saavuin paikalle etuajassa ja kierreltyäni hetken kauppakeskuksessa tulin salin ovelle harjaantuneena leffakävijänä parikymmentä minuuttia etuajassa.

Salin edessä on tyhjää, joten tilaan kassalta etuhintaan paistetutun juustoleivän ja pienen Pepsin. Ehdin viimeistellä molemmat ennen kuin aula alkaa täyttyä. Istun roskat sylissä ja tunnen itseni hölmöksi istuessani siinä yksinäni – pohjoismaisen hipiäni vuoksi kerään jo muutoinkin katseita. Varsinaisen roskiksen puuttuessa suuntaan palauttamaan roskat tiskille ystävälliselle myyjälle läpi ihmismassan lukemattomien silmien seuratessa taivaltani ja tarjottimeltani tippuvien roskien muodostamaa vanaa. Leffan alkamisaika on ylittynyt jo muutamilla minuuteilla, kun salin ovet viimein avautuvat. Intiassa ei olla ilmeisimmin vielä keksitty leffapelejä.

Istun innoissani pehmeälle istuimelleni. Ennen elokuvaa esitetään trailereita kesän kuumimmista hittileffoista. Kun sama action-tähti poseeraa elokuvan pääosassa jo kolmatta kertaa, alan kiinnittää mieheen huomiota – sama kaverihan hymyili tienvarren hajuvesi- ja kolajuomamainostauluissa. Jälkeenpäin selvitän, että kyseessä on paikallinen leffatähti ja yksi Intian suurimmista vientituotteista SRK (Shah Rukh Khan).

Lähes yhtä usein kuin SRK:n uuden leffan traileri esitetään mainos tupakan vaaroista. Alussa lapsi suree vanhempaansa. Lopussa nuori nainen, jonka naamasta puolet näyttää sulaneelta, katsoo surumielisenä kameraa. Mainosta tähdittää otokset mädäntyneistä limakalvoista ja kärsivistä ihmisistä sairasosastolla. Täällä otetaan tupakkahommat ihan tosissaan.

Elokuvan alettua selviää nopeasti, miksi tupakkavaroituksia oli niin monta – elokuvassahan tupakoidaan! Aina kun elokuvassa esiintyy tupakkaa tai savua (ei savua ilman… tiedättehän), oikeaan alakulmaan ilmestyy reilu metrin pituinen ja klassisella Arialilla kirjoitettu ”Smoking kills” ilmoitus valkoisella fontilla mustaan suorakulmion sisällä. Varsin häiritsevää, kun teksti on niissä nimenomaisissa freimeissä, joissa tupakka esiintyy, joten laatikko välähtää alakulmassa edestakaisin sadasosien tarkkuudella esimerkiksi dialogien aikana.

Tämä ei ole ainoa kerta, kun elokuvassa hyödynnettiin Microsoftin ohjelmia, vaan Florence Pughin istuessa ilkosillaan sohvalla, hänen ylleen on taitavasti piirretty musta näköeste. Pugh:n hahmo myös polttaa kohtauksessa, minkä seurauksena oikeaan alakulmaan räjähtää ”Smoking kills”- laatikko.

Mustavalkoisiksi tarkoitetuissa kohtauksissa havaitsen häiritsevää väriä. Teatteria valitessa valitsin parhaan kankaan sen koon perusteella, mutta vertaillessa en osannut ottaa huomioon sitä, seuraako teatterin valkokankaalla kaikkea liikettä objektin muotoinen keltavioletti vana. Se oli sellainen huomaamaton yksityiskohta, jonka kuitenkin havaittuani sitä ei voinut enää olla huomaamatta.

Uutisteknisesti aloitin kertomuksen kuitenkin väärästä päästä, sillä varsinaiset ongelmat olivat valkokankaan sijaan katsomossa. Ennen elokuvaa salin valtasi puheensorina ja kirkkaat kännykän näytöt. Harmikseni puhe ja passiivinen selailu olivat edelleen voimissaan aavistuksen hiljaisemmalla äänellä ja hämärämmillä näytöillä elokuvan alettua.

Erityisenä nostona jollain herralla edessä soi puhelin, jolloin tämä sen sijaan, että olisi nolostuneena sulkenut puhelimensa, vastasikin puhelimeen ja alkoi kantavalla äänellä selittämään asiaansa.

Ympäröivien ärsykkeiden seurauksen huomasin sykkeeni nousevan. En pystynyt keskittymään elokuvan pomppivaan rakenteeseen, vaan huomioni kiinnittyi ”tupakka tappaa”- ilmoitukseen, vieressä istuvien keskusteluun tai edessä istuvien puhelimen näyttöihin. Yritän taas keskittyä elokuvan kulkuun ja juonen etenemiseen, kun elokuva katkeaa kesken kohtauksen ja kaikki teatterin valot syttyvät. Onko jotain sattunut? Kun mainokset taas alkavat hetken päästä pyöriä, tulen siihen tulokseen, että kyseessä on mainoskatko.

Usean SRK trailerin ja Tupakkaa tappaa- mainoksen jälkeen elokuva jatkuu samasta kohtauksesta. Yleisö on tauon myötä vielä entistä levottomampi. Hiljaisen kiukun sijaan asemoin itseni aivan istuimeni reunalle välttääkseni vierestä heijastuvat sinivalot, kun vasemmalla puolella istuva mies alkaa selaamaan puhelintaan. Oikeanpuoleinen ystäväporukka jatkaa kovaan ääneen keskusteluaan. Elokuvan lopun käymme vasemmanpuoleisen vierustoverini kanssa hiljaista kamppailua, sillä huomattuaan aikeeni myös tämä siirtyy istumaan mahdollisimman eteen samalla, kun yritän itse pitää puhelimen näytön kuolleessa kulmassa itseeni nähden.

Elokuvan loppupuolella huokaisen helpotuksesta. Mies on nukahtanut puhelin kädessään. Tämä kuitenkin herää uudestaan, kun elokuvan visuaalinen kliimaksi lähestyy, puheen sorina yltyy ja kaikki kaivavat puhelimiaan esiin. Kyse on atomipommin onnistuneesta testistä, jota on somessa ylistetty ennen elokuvan ilmestymistä käytännöllisistä erikoistehosteista tunnetun ohjaaja Christopher Nolanin taidonnäytteenä. Lukemattomat siniset tähdet loistavat edessä avautuvalla mustalla taivaalla tallentaakseen ikimuistoisen ja historiallisen kohtauksen omalle aikajanalleen.

Elokuvan päätyttyä kävelen kovaa vauhtia miesseurueen ohi, joka matkalla jauhaa Intiassa yllättävään suosioon noussutta purutupakkaa. Raivosta hengästyneenä selaan kännykästä elokuvan arvioita kauppakeskuksen KFC:ssä, joiden perusteella yritän päästä perille elokuvan juonen käänteistä.

Pari päivää myöhemmin päätän lähteä katsomaan mainokset mukaan luettuna noin kolme ja puoli tuntista spektaakkelia uudestaan korvatakseni vähintäänkin traumaattisen leffakokemukseni. Matkassani on tällä kertaa mukana myös muut suomalaiset ja liput ostetaan vasta juuri ennen elokuvaa, joten jäljellä on vain huomattavasti kalliimmat (ja huonommat) VIP-liput läheisen kauppakeskuksen leffateatterissa. Tämä leffakokemus asettuu omassa hierarkiassani kokonaisuudessaan jopa ensimmäistä yritystä alemmas, joskin nyt pysyin jo juonessa mukana.